Tulin perjantaina Bellyssä luvanneeksi monellekin hahmolle, että päivitän tätä blogia lauantaina töistä käsin. Töissä olin kuitenkin yllättäen niin armottoman väsynyt ja krapulainen, ettei paljoa kyllä kiinnostanut naputella mitään.

Asiathan menivät niin, että torstaina tulin lukeneeksi lehdestä, että Pintandwefall on siellä Punavuoren punkunlipittäjä/ad-copywriter -boheemien Mekassa keikalla, joten ajattelin innostua asiasta. Ja innostuinhan minä sitten, vaikken sen kummemmin Pintandwefallia tuntenutkaan. Vaikka ollaanhan me tietty oltu joskus konsanaan samalla kaupunkifestarilla keikalla, mutta ei sitä lasketa. Sitä paitsi oli se musiikki sielläkin kerrassaan lumoavaa.

Perjantaina haalin kuumeisesti seuraa keikalle, vaikka ei sitä niin kamalan kuumeisesti tarvinnut rimpautella ystäville, kun jo neljännellä tärppäsi. Perttu-Perverssi lähti matkaan Marjon, Rekosen ja Kalle-Kanulan hyytyessä kotio. Matkan varrella pysähdyimme vielä Prahassa heittämään neuvoa-antavat Magnersit huuliimme ja sitten joraamaan!

Ja annapas olla! Kyllä se Pintandwefall sitten kyllä rokkasikin. Lavalla oli tarpeeksi säpinää ja säihkettä, ettei homma käynyt missään vaiheessa tylsäksi. Biisit toimivat hyvin. Kuulin yhdessä laulussa tarantinomaisia sävyä, ja niin kuuli Tapanilan oma poika Perttu-Perverssikin. Siitä laulusta pidin heti. Siltä istumalta päätin, että jos keikan aikana tulee vielä vähintään kaksi laulua, jotka ovat vielä parempia, ostan levyn heti. Nyt minulla on uusi levy. Ja mikä parasta, on kovin harvinaista, että jonkin bändin sanoitukset ovat mieleeni. Tuntuu, että kaikki tekevät nykyään jotain ihan huttua. Mutta Pintandwefallilla sekin osa-alue on kunnossa. Just hyvä!

Tuntuu vähän hölmöltä hehkuttaa noin kamalasti jotain. Se ei ole niin kovin miehekästä. Pitäisi ollan vaan ihan niin kuin ei olisikaan ja laittaa kädet taskuun.

Kyllä mä sitten tietysti tykkäsin siitä illan toisestakin esiintyjästä. Se oli varmaankin Eleanoora Rosenholm. En voi olla ihan varma. Siitäkään en tiennyt etukäteen mitään. Tottakai se oli paljon ammattimaisempaa tavaraa ja siten myös vähän särmättömämpää, mutta harvoin olen nähnyt lavalla niin vähäeleistä karismaa kuin laulajalla. Ja ei se ammattimaisuus ole mielestäni aina kirosana. Nyt se oli pelkkää plussaa. Oli siinä tietty se yksi ärsyttävä vetkuttaja heilumassa lavan oikeassa laidassa, mutta hyvä vaan, että ei mene liian vakavaksi. Hyvää kuraa! En tiedä vaan, että toimisiko tämä levyllä. Pitää tsekata, kunhan levy ilmestyy.

Keikkojen jälkeen suu napsasi, mutta aivot eivät. Annoin janoisena uutta juomaa kuolaavan Perun päättää, miten ilta jatkuu. Itse olin jo valmista pässinlihaa. Mutta ei minua toisaalta kovin montaa kertaa tarvinnut kehoittaa jäämään. Päätös alkoi muodostua sekunnin kuluttua, kun Wiidakon mukavat hahmot Tuomo ja Markus saapuivat keskustelemaan. Remmiin liittyi muutamaksi minuutiksi myös Lotta, johon törmään korkeintaan sattumalta jossain Kouvolan junassa, vaikka hyvin voisi nähdä useamminkin. Vaikka - kuten Lotalle jo sanoinkin - on aivan mahtavaa, että elämässä on myös niitä tyyppejä, joihin vain sattuu törmäämään jossain. Semmoinen tyyppi ei kyllä silti halua kukaan olla. Lotta, jos luet tätä, mennäänkö kahville joskus?

Yhtäkkiä tajusin, että olen piiiiitkästä aika vähän normaalia tuhdimmin humalassa. Vaikka ei se kyllä mitään tarkoita. Tasapainoaistikin tuntui toimivan vielä ihan moitteettomasti. Ja puhekin oli vielä ihan soljuvaa ja jokseenkin täyspäistä, mitä nyt ässät välillä vähän suhahtivat ja ajatus katkeili avoimien Hesburgerien kohdalla. Jotenkin tämä syksy on mennyt vissiin vähän seesteisemmissä merkeissä. Olenkohan tulossa vanhaksi ja tylsäksi? Vai justiinsa nimenomaan arvokkaasti vanhentuneeksi asialliseksi neroksi? Sitä en osaa sanoa. Tuskin tässä mitään suurempia muutoksia on kuitenkaan käynyt. Sama vanha tuttu itsekeskeinen nero pelle minä olen, vaikka ei wiuna maistukaan.

Perttu se sitten keksi, että samaan soppeen pitää päästä kutemaan ja kuorsaamaan. Vuosaaren kutuluola tuntui houkuttelevammalta vaihtoehdolta. On se vaan nimittäin niin mukavaa herätä omasta vuoteestaan, johon on jo ehtinyt muodostua tuhansien siinä nukuttujen öiden aikana työmiehen hiessä lionneen kehoni muotoinen äärimmäisen mukava painauma. Siihen on mukava uppotua promillen jos toisenkin huppelissa nukkumaan koiranunta pariksi tunniksi.

Aamulla virkosin kylmänä, tärisevänä ja hikisenä. Elämässäni oli tyhjiö, jonka ainoastaan Foxy Bearin vegetariana aurajuustolla saattoi täyttää. Myöhästyin reippaasti töistä, mutta mitä sitten. Eihän siellä lauantaina tehdä juuri mitään muuta kuin korkeintaan nukutaan. 

Perjantaina tuskainen ja mieletön työputki päättyi. Johan tässä kahdenkymmenenkahden päivän aikana oli jo kaksi vapaapäivää ollutkin. Vaan mitä sitä vanhoja muistelemaan.

Lomille lompsis!

Näin lomain kunniaksi kaarsin välittömästi Tapanilaan, missä Mosan oma poika ja ylpeys Kiljumaster oli tehdäpäräyttänyt aimo satsin oivallista kiljua. Ankkarockissa tuli nimittäin puheeksi, että punk-yhtyeemme Parturi-kampaamo tarvitsisi hieman menovettä, jotta pääsisimme viimeinkin treenaamaan. Kuinka ollakaan Perttu Perverssi muistutti minua menneisyydestään eräässä oppilaitoksessa. Siellä oli kuulkaas kymmenet kiljupannut pörisseet vieri vieressä. Eihän tuollaista suvereeniä kokemuspohjaa sovi jättää käyttämättä. Ja jotta hommaan saataisiin vahva elämän ja kielletyn hedelmän maku sovimme, että Pertun puolisolle ei asiasta hiiskuta sanaakaan. Asiat johtivat toiseen ja nyt pari viikkoa myöhemmin minulla oli hallussani kahdeksan litraa herkullista, kellarissa käynyttä hiivaomenalientä.

Olin juuri suunnittelemassa lähtöä, kun Pertun vaimo Sonja astui sisään asuntoon. Busted! Onneksi kiljut olivat turvallisesti piilossa tuplamuovikassissa. Pokerimestarin tyyneydellä vetäisin tossut jalkaani ja hipsin vähin äänin helkkariin sudensuusta. Taisimme selvitä säikähdyksellä. Pertulta tuli tekstiviesti: "Sonja kysyi sen jälkeen kun lähdit, että Tomiko se täällä haisi siideriltä, vastasin että varmaankin, jonka jälkeen arvuuttelimme, että sinulla on varmaan pitkä putki päällä. :) Noh, lukekoon totuuden blogista." Tässä sitä taitaa nyt sitten olla.

Vaan ennen kuin kiljupöniköitä lähdettiin sen kummemmin korkkailemaan rokkasimme hetken ihan kympillä à la Sydän, sydän. Valpurin yö saatettiin soittokuntoon. Muuten treenit vierähtivätkin ihan vaan jammaillessa. Triinu, Paavo Hosso ja Jarkko kävivät vuoroin vieraissa kuuntelemassa nihkeää tykitystämme. Muutaman tunnin kuluttua soittopoikain kiljunhimo oli kuitenkin kasvanut niin suureksi, että pistimme pillit pussiin. Yksissä tuumin hilppasimme alakertaan, missä kilju jo virtasikin vuolaana.

Ensimmäisissä Parturi-kampaamon treeneissä otettiin haltuun jo monta julkista esitystä ilman ajanvarausta saanut "Mä kusen sun pääkalloon". Sen lisäksi kappaleet "Rekonen on homo", "Vitun kusihomo", "Älä provosoi mua, mua vituttaa", "Hosso on vitun kusipää" ja "Nää ei oo mun omat rummut" - ihan vain muutamia mainitakseni - synnytettiin väkisin ja vastentahtoisesti. Tekniikan pojista Tuomas toimi tällä kertaa valomiehenä ja Juho huolehti omasta cateringistaan. Alle tunnin hikisen tahkoamisen jälkeen Verilöylyn treenikämppä oli pikku pintaremonttia vaille valmis. Ja ihan niin kuin ei olisi valmiiksi ollut tarpeeksi hikinen ja turpea olo, Homo-Hosso pisti saunan lämpiämään. Kunnon löylyjä odotellessa kehitettiin hassu peli, joka sai nimen chainreaction. Sen säännöt olivat erittäin yksinkertaiset. Osaanottajat räkivät kilvan toistensa suuhun ringissä. Laatan lentäessä tippui pelistä.

Laskuhumala tuli kehiin kuitenkin totutun salakavalasti ennen kuin ehdin laattaa heittää. Maailma on paha paikka. Kaikki vihaavat minua. Ja kaikki ovat ihan täysiä kusipäitä.

Seuraavana aamuna Andien kokoinen chuchaki kolkutteli nupissani. Vaan kunnon kankkuseen auttaa kuin auttaakin parhaiten pikku siivoilu ja puunaaminen. Kaninpaskat roskikseen ja imuroimaan! Niin se aamumasennus nujerretaan. Vaikka jälleen kerran mieleen juolahti vanha tuttu ajatus: olisi niin paljon tyylikkäämpää ja kaikin puolin terveellisempää, jos ei vaikka kiskoisikaan tuota märkää niin maan hitosti. Jos ei vaikka ollenkaan. Pidin kuitenkin turpani visusti tukossa. Joku älypää voisi ottaa vaikka tosissaan sellaiset krapulaiset puheet. Niin kuin esimerkiksi minä.

Hiljalleen sain niskalenkkiotteen itsestäni. Oli syytäkin, alkuillasta oli nimittäin luvassa Lampirock Jokelassa. Suurena humoristina leikittelin hieman virttyneen imagoni kustannuksella. Marjo trimmasi hiustupsuani hieman nollan millin terällä. Suikun jälkeen heitin maastopöksyt ja nilkkamaiharit jalkaan, nahkarotsin päälleni ja kruunasin koko komeuden slash hirveyden tyylikkäillä peilipokilla. Marjo lähetti minut matkaan ystävällisellä toivotuksella: "Ei helvetti, et kai sä ton näköisenä mene kadulle? Sä näytät ihan natsilta! Fasisti!"

Vaan tämä ruma kansallissosialistinpoikanen hilppaisi kohti Herttoniemen ja maailman parasta viiden tähden ravintolaa Sexy Foxy Bearia, missä nälkäinen Misantrooppi-Minerva odotteli herkeämättä seuraa ja pitsaa. Vaan ennen kuin nuolasin Foxyn pitsaa pääsin perustelemaan, miten voi olla kasvissyöjä ja käyttää nahkatakkia. Kun ei voi. Eihän siinä ole mitään logiikkaa. Vittuun koko rotsi! Olisin mielelläni heittänytkin sen puskaan, mutta se maksoi neljäkymppiä. Ja aivoissani harkinta voittaa spontaaniuden 100-0. Taidan vain jättää sen takin bändikämpälle.

Vaan silti tuntuu vähän epäreilulta, että kun edes ihan vähän yrittää näpertää jotain oman oikeudentajunsa mukaista piperrystä karvaisten ystäviemme hyväksi, pitäisi heti ostaa koko paketti ja ryhtyä fennovegaanifreeganiksi, ettei vaan omasta vakaumuksesta löydy mitään porsaanreikiä. Mitä siinä voittaa, että kyseenalaistaa toisen vakaumuksen? Vaikka sillä saralla en minäkään ole yhtään sen kummempi. Kyllä minäkin käyn kernaasti väittelyyn esimerkiksi uskovaisten kanssa ja yritän todistaa, että on ehkä vähän typerää uskoa, että joku hemmo olisi järjestänyt koko homman. Ihan vaan kiusallaan jemmanut kaikkiin pikku palasiin aivan saatanan pieniä atomeja ja kvarkkeja ja neuroneja, jotka ihminen voisi löytää ja sitten horjua uskossaan. Että ehkä kaikkeen on sittenkin ihan looginen ja järkevä selitys.

Vaikka eihän nuo atomitason touhut kyllä mitenkään horjuta tosiuskovaisen mieltä. Nehän vain todistavat, että kaikesta vastuussa on vähän firmojen peruspomoja ahkerampi kaveri, joka ei menekään sieltä, missä aita on matalin. Ja mitäs minä ateistipaska sanon siihen, miten maailma on muka syntynyt? Ai joku tyhjyys on tiivistynyt ja sitten räjähtänyt? Pakko myöntää, että vaikka tämänhetkisten tietojen valossa siihen on ihan pakko uskoa, pistää sekin vähän miettimään, millaiset mambojambopuoskarit senkin teorian ovat hätäpäissään keksineet. Vaan eipä taida nämä piskuiset homosapienssin aivoni sitä pulmaa koskaan ratkaista.

Olennaista on se, etten minä voita noilla väittelyillä mitään, vaikka joskus saisinkin jonkun uskiksen puhuttua pussiin. Sitä paitsi on tosi mielikuvituksetonta vastustaa uskovaisia. Niistä ei kuitenkaan sitten ristiretkien ole ollut suurempaa haittaa kenellekään. Tuosta voi kyllä olla montaa mieltä, mutta nyt tarkoitan sellaista perusvässykkää. Senkin energian, jonka ihmiset käyttävät noihin täysin jonninjoutaviin väittelyihin voisi kanavoida johonkin paljon hyödyllisempään. Jos on pakko vastustaa jotain, vastustakaa edes jotain, mistä olisi jotain hyötyä. Vastustakaa sitä, ettei lähikirjastoja tai kouluja lakkauteta. Vastustakaa sitä, ettei maatalouden päästöt pääse pohjavesiin tai Itämereen. Vastustakaa sitä, että jotkut saatanan idiootit tilaavat kännyynsä niitä vitun crazyfrogin biisejä. Vastustakaa sitä, että lapset saavat ensimmäisen kosketuksen musiikkiin jonkun läpeensälaskelmoidun Rattz-paskan kautta. Vastustakaa sitä, ettei Herttoniemessä enää kulje bussi numero kahdeksankymmentä. Vastustakaa tätä kolmen pennin propagandaani. Tai älkää vastustako mitiih ja ottakaa löysin rantein.

Jos ei vakaumuksista ole mitään muuta hyötyä, niin kyllä ne ainakin kantajiensa elämänlaatua parantaa. Onko se pakko ottaa pois?

Foxyyn astuessani synkät pohdiskelut jäivät narikkaan. Tilasin sen tavallisen ja astuin pöytään vitsailemaan Juhon ja Triinun kanssa. Alta aikayksikön myös Tuomas ja Marjo jr. saapuivat sulostuttamaan pirteää looshiamme. Ilmoille heitettiin jos jonkinmoista vitsiä. Hapsiainen peilaili itseään peilipokieni linsseistä. Herra Ylppö meni ravintolaan silloin, kun sillä vielä hiukset ja löysi karvan keitostaan ja huudahti: "My karva!" Häiriö Pirinen meni juhannusfestareilla vähän liian lähelle kokkoa ja huudahti kauhuissaan: "My parta!" Tuomas totesi, että pidän oreganosta, koska vegetarianani näyttää enemmän muurahaiskeolta kuin pitsalta. Tuomas totesi tapojensa vastaisesti toistamiseen, että pidän oreganosta, koska vegetarianani näyttää enemmän muurahaiskeolta kuin pitsalta. Se oli sittenkin hyvä juttu.

Poistuimme yksissä tuumin herkuttelijain Mekasta kukin tahoillemme. Juhon kanssa vietimme tylsän, mutta tehokkaan ja hauskan tunnin Syclossa roudaamassa. Teeman suhteen päädyimme vanhaan tuttuun ratkaisuun. Jokelassa esiintyisi pitkästä aikaa sekalainen seurakunta. Tuomakselle valikoitui musta satiininen kokopuku, joka saisi Freddie Mercuryn kääntämään kylkeään. Itse nappasin Taekwando-paitulin, jazzpoliisin lakin, peilipokat ja summamutikassa ensimmäiset pöksyt, jotka löysin. Ne olivat vähän pienet. Rektoman se vetelee mielellään pelkissä boksereissa ja Juholle napattiin Väri-Kallen guassipussukka mukaan. Vielä kun soittimetkin maltettiin pakata Ducatoon, olimme Alkoa vaille valmiita. Alkosta mukaan tarttui kuusi pulloa Magnersia, sata kaljaa, kymmenen pulloa viiniä, pullo Dorista ja yksi salmarisnapsi. Vielä Valintatalosta paristot bassooni ja polttavan kuumalle moottoriradalle nokka kohti Jokelaa.

Lampirockissa vastaanotto oli mukava. Löysin yleisön joukosta vanhan työtoverini, jonka nimen arvelin olevan Jani. Kirottu nimimuistini! Tämän oletetun Janin kanssa rupattelin pienen hetken. Pre-konserttiaalinen hermostukseni vei jutustelustamme kuitenkin parhaan terän. Terveyskeskuksen kulmalta yhytin myös huomenna nimipäiväänsä rankasti juhlivan raikulipojan Perttu Perverssin, jonka kanssa vaihdoimme sanan jos toisenkin kiljusta. Jossain takaraivossani kolkutti silti huoli siitä, missä vitun kova rumpalimme viiletti paraikaa. Rumpali kun on basistin paras kaveri, tuki ja turva. Kun basisti kompuroi ja rypee jossain svengin suossa, tulee rumpali hätiin ja pelastaa päivän. Mutta nyt rumpali oli vasta tulossa kohti Jokelaa suoraan töistä to the rescue.

Paino tippui leveiltä harteiltani, kun tuttu kivenkokoinen ja auringonvalossa kultaisena kylpevä auto karautti parkkipaikalle. Kuskinpukilta nousi jo poikavuosilta tuttu hahmo, Rektoman. Rankan museossa vietetyn työpäivän jälkeen oli hyvä rokata Jokela tainnoksiin. Autosta nousi myös muita tuttuja hahmoja. Rektomanin puoliso Heini, oma puolisoni Marjo sr., Paavo Hosso ja tämän puoliso Triinu Hosso. Juhlat saattoivat alkaa.

Eikä siinä turhaa vitkasteltu. Satuinpa vaan huomaamaan, että olin napannut mukaan pienen naislääkärin housut. Eihän niihin tällainen läskiliidokki mahdu, paitsi että kun vähän hypin ja potkin ja ähisin, niin mahduinpa hyvinkin. Jostain sain aivan hillittömän virtapiikin. Nousin lavalle ja minulla oli välittömästi helvetin hauskaa. Niin hauskaa ei ole miesmuistiin ollutkaan. Muutenkin tuntui, että koko yhtye oli välitömästi ilmiliekeissä. Mellakka-aidan virkaa toimittava rakennustyömaan aita kaatui useaan otteeseen. Oli jotenkin huvittavaa, että yleisö oli niin kuuliainen, ettei kukaan yrittänytkään livahtaa kolme metriä leveästä rakosesta hieman lähemmäksi lavaa. Kaikki tyytyivät odottamaan, että aita nostettiin pystyyn. Ja taas parin minuutin kuluttua se kaatui. Ja kaikki odottivat kiltisti.

Hoidin perinteeksi muodostuneen amok-juoksuni aikaisessa vaiheessa alta pois. Soitimme ensimmäistä kertaa ikinä Valpurin yön. Se kertoo eräästä surullisesta seikkailusta Tampereella. Etukäteen meillä kaikilla oli pieni pelko perseessä, miten tuo erittäin vaikea kymmeniä osioita ja satoja riffejä sisältävä mestariteos, jossa surffataan tunnelmasta toiseen kuin Myrskyn ratsastajissa tulisi menemään. Yleensä tiukassa paikassa mennään muutaman stiplun kautta kalmistoon, mutta nyt stipluista ei piitattu. Homma svengasi kuin B.B.King featuring Anita Hirviö.

Mikä valtava energialataus! Hirvittävästä korkeanpaikankammostani ja ylitsevuotavasta kömpelyydestäni huolimatta sain yllättäen impulssin kiivetä kaiutintornin huipulle seitsemään metriin. Tässä vaiheessa jalkoihini valtoimenaan liimautuneet tohtorinnan pikkupöksyt muistuttivat koostaan. Enhän minä voinut nostaa koipeani kolmeakymmentä senttiä korkeammalle. Koita siinä sitten kiivetä saatana. Mutta kun leikkiin kerran oli ryhdytty, kiskoin itseni vaikka väkisin kohti huippua kuin Jokelan Edmund Hillary. Ja kyllähän sinne lopulta noustiin pelkän adrenaliinin voimalla. Hintana tosin oli völskähtänyt basso. Siinä kiivetessä se likistyi telineen ja yours trulyn väliin, eikä se oikein tuntunut sen koommin toimivan. Virekin oli ihan miten sattuu. Vaan rokatessa roiskuu!

Alastulo oli sitten vähän toinen juttu. Yritin valjastaa Tuomaksesta itselleni voimallista sherpaa, joka olisi kopannut bassoni, ettei sen kanssa tarvitsisi laskeutua. Tuomas-setä keskittyi kuitenkin lähinnä makustelemaan sitä, kuinka mesikämmen ei pääse alas puusta, eikä täten huomannut välitöntä avuntarvettani. Juho astui naureskellen hätiin ja näin saatiin basisti alas tornista.

Loppukeikka vedettiin hillittömällä vimmalla. Kunnes settiin pitkästä aikaa otettu Tiikeri muutti tunnelman aivan päälaelleen ja päätti setin ansiokaasti.

Tuollaisen keikan jälkeen oli pakko vetää encore. Minä suorastaan vaadin sitä. Eikä kellään kyllä tuntunut olevan mitään nokankoputtamista. Soitimme vielä pari laulua. Eturivin hauskat kännihipit hyppäsivät lavalle joukolla. Se oli yllättävän hämmentävää ja hauskaa. Sen verran ahdasta siellä kuitenkin tuli, että tein tilaa vetäytyen tantereelle soittamaan. Sehän pisti villin huhumyllyn liikkeelle. Lavalle kuulemma hyökkäsi väkivaltainen lauma hakkaamaan meitä ja minä lähdin karkuun. Ambulanssikin tilattiin. Aah, kuinka mukavaa!

Illalla oli juhlat, joissa pelasimme pulsua ja viini, olut ja kilju virtasi. Eilisillan tavoin myös eritteitä vaihdettiin. Kyllä elämä on ihanaa!

Jostain ihmeen syystä olen tänään potenut aivan kamalaa maailmantuskaa ja teiniangstia. Tuntuu, että koko saatanan maailma olisi minua vastaan. Kaikki vihaavat minua. Minä vihaan minua. No tuo meni vähän jo satuilun puolelle, mutta se nyt oli vähän sellaista satusetälisää. Vaan säälittävintä on, että joku saatanan Fred Durst - aikamme ehkä suurin lyyrikko - pystyy pukemaan tämän päivän tuntemukseni halpaan viiden pennin klisheepakettiin. Vittu Fred Durst! On siinäkin ukko. 40-vuotias pankkiiri, joka laulaa kakstoist-wee teiniritsoille yhteisestä sukupolvestaan.

Ehkä minulla pukkaa viimeinkin murrosikä päälle, kun joku Limp Bizkit puhuttelee. Tai sitten tämä on vaan krapulaa.

Vietin nimittäin eilen ylivedon illan. Töistä päästyäni löysin itseni Paavo Hosson, Triinun ja sangriapönikän seurasta. Parikymmentäkiloinen jättilokki yritti myös tehdän ruokavarantoihimme lähempää tuttavuutta, mistä minä tietysti ilahduin ja pyrin kesyttämään itselleni saastaisen ja tauteja ahnaasti levittävän lintuystävän. Yritykseksi se jäi. Muutenkin ilta muuttui yllättäen jotenkin masentavaksi. Suurta ylpeyttäni sohaistiin aivan vitun mitättömästi muutamalla sanalla. En edes kehtaa kertoa miten, sillä näin jälkikäteen tarkasteltuna se oli kyllä jo pelkästään naurettavaa. Vai mitä mieltä olet siitä, että kun militaristinen Paavo Hosso kertoi, kuinka hänet ylennettiin korpraaliksi, Triinu ehätti siihen sanomaan, että kohta Tomi varmaan sanoo, miten hänestäkin meinattiin tehdä korpraali? No niin olinkin sanomassa, mutta mitä sitten? Tosi ärsyttävää tuollainen, että joku tietää pahat tapani. Siitä tulee sellainen olo, että olen ihan paska jätkä. Ikään kuin sokaistun saman tien kaikelle sille, mikä minussa on hitusenkaan hyvää. Eikä se ole kiva tunne. Muutenkin minulla on ollut vahva kutina perseessä, että viimeisen kuukauden olen tallustanut ympäriämpäri Suomenniemeä käyttäytyen kuin joku mulkku. Minun täytyy parantaa pahat tapani tai sitten opetella oikasti haistattamaan vitut ihan kaikelle.  

Joka tapauksessa kun kerran olen välillä tällainen vähän turhan herkkähipiäinen antauduin lauantai-iltaisen pique-niquemme kunniaksi marttyyrimaisesti laskuhumalan pauloihin. Eikä siihen kovinkaan pitkää hetkeä yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemisen tunnetta tarvittu, kun olin jo kotimatkalla.

Vaan kotona odottikin yllättävä lappu. Nimittäin taannoin kännipäissään ovemme taakse ukaaseja esittämään ilmestynyt ja järeällä vasaralla aseistautunut naapurimme lähestyi meitä tällä kertaa kirjeitse. Mikä ihana yllätys, onhan tuo vasarahemmo sittemmin raitistunut AA-kerhon suosiollisella avulla. Ehkä hän tahtoo meidät seurakseen kirmaamaan pitkin Mustavuoren mittaamattomia kukkaniittyjä. Tai ehkä hän haluaa viedä meidät elokuviin. Vaan mitä sitä arvuuttelemaan, kun asian voi helposti selvittää. Parisivuisen kirjeen asiasisältö oli pähkinänkuoressa seuraava:

1 minä en ole käynistänyt yöllä mootori pyörää pihalla en ole uskokaa minulla on mootori pyörä tallissa itä keskuksessa. Eli: turha valittaa.

2 olen ryhtnyt kasvattamaan kukkia mutta nyt joku valitti että on tullut siemeniä parvekeelle niin heitin kukat roskiin löydän varmasti korvaavia harrastuksia. Kukat maksoivat 7-8 euroa kappale mutta heitin ne roskiin eli ei enää voi häiritä.

3 joku valitti että teen remonttia naapuri tekee en minä. No okei kun laitoin yhden hyllyn seinään jouduin poraamaan seinään reikiä neljä reikää yhteensä mutta se ei mielestänio ole remontti onko sinun mielestäsi

Joka tapauksessa ohessa on teipattuna korvauksena menetystä työ ajasta 35 senttiä.

Ja kirjeen oheen oli teipattu kaksikymmentäviisi senttiä.

Jotenkin hämmentävää, ajattelin. Tuumasta toimeen! Koska emme ole valittaneet ikinä mistään, tulin siihen johtopäätökseen, että tällaiset hämmentävät väärinkäsitykset on syytä oikaista jo pelkästään naapurisovun nimissä. Menin rimpsauttaapimpsauttamaan ovikelloa. Nopeasti ovelle könysikin humaltunut hahmo rasvaisine rintakarvoineen. Selitin tilanteen ja sain nopeasti kutsun peremmälle. Pian kävi selväksi, ettei kyseessä ollut perinteinen kutsu vaan pikemminkin käsky. Yhä aiemmin illalla nauttimani sangriat verenkierrossani se tuntui ihan hyvältä ajatukselta. 

Naapuri osoittautui ihan sympaattiseksi hahmoksi lukuunottamatta niitä muutamia psykoottisia piirteitä. Sellaista viritelmää hän oli tällä kertaa kehitellyt, että kun nyt kerran saatiin meidätkin pois siitä valittajien kerhosta ja kävi väistämättä selväksi, että valittaja oli se saatanan alakerran inisijähuora, oli ihan ok virittää puutarhaletku yöllä inisijähuoran ikkunaa vasten ja laittaa se tiputtamaan tip tap tip tap tipetipe tip tap tip tip tap koko yöksi. Siinä olisi sellaista vittumaista joulun antamisen riemua. 

Jos tämä suunnitelma ei kantaisi hedelmää ja valittaminen ei loppuisi, olisi kaikeksi onneksi samnhenkinen, mutta astetta järeämpi suunnitelma b valmiina. Siihenkin liittyisi puutarhaletku, mutta tällä kertaa se olisi viritetty rapun kautta naapurin postiluukusta sisään. Luonnollisesti tarjosin naapurille uutta suunnitelmaa a. Mitäpä, jos seuraavan kerran ikävän tilanteen tullessa eteen yrittäisi puhua asiasta face-to-face aitoon direct gay contact -henkeen? 

Vaan mitä sitä murehtimään. Seuraavaksi kouraani lyötiín jos jonkinmoista soittopelia. Aito nelikielinen Gibsonin SG vuodelta '62. Fenderin Strato. Ja hämmentäviä nuottivihkoja, joista en ymmärtänyt mitään. Ei siinä auttanut muu kuin pistää parituntinen peukkupormestarointi käyntiin. Siinä me louhittiin kerrostalossa kuin viimeistä päivää. Paskalta se kuulosti, mutta oli se silti mielenkiintoista soitella ihan vieraita blueskappaleita jonkun käytännössä ihan vieraan tyypin kanssa. Ja laskuhumalakin oli tipotiessään. Kaiken kukkuraksi naapuri tarjosi minulle pari lasia jotain. Pisti vaan miettimään, mitä saatanan tulilientä se oikein oli, kun  siitä tuli ihan kamalaan humalaan ja krapulakin on tällaista maailmojasyleilevää laatua.  

Laitetahan tämä nyt tännekin, ettei tämä blogi ihan kerta kaikkiaan kuole. Jossain tuolla plazalla on lisää noista kesän keikoista.

Vaan asiaan.

Tällä kertaa ennätysmäärä ystäviä, puolisoita ja kalakavereita lähti matkaamme. Se oli sikäli vikatikki, että yösijat oli organisoitu vain kolmelle hahmolle ja yhdelle vittumaisesta korvatulehduksesta kärsivälle plösähtäneelle rockmöhkäleelle. Harjavallan Hotelli Marilynissa suhtauduttiin kuitenkin käsittämättömällä lämmöllä ja vieraanvaraisuudella mahtavaan heavykolonnaamme, joten koko konkkaronkka pääsi bailaamaan turvallisin mielin.

Keikka vedettiin läpi kunniallisesti, mutta kastittomasti Intia-teemalla. Timokin oli tuonut Rekoselle kapulat. Jos karman lait toimivat yhtään niin kuin muistelen, on Timo varmaan seuraavassa elämässään joku maharadja tai vastaava.

Teeman suhteen meillä olikin tainnut mennä puurot ja vellit sekaisin, sillä alkunauha oli pikemminkin suoraan Persiasta ja kumikäärmeenlumoaminen puolestaan ihan suoraan perseestä. Vanhana kalamiehenä olin nimittäin tuumannut, että vielä puolitoista vuosikymmentä sitten kovassa käytössä ollut uskollinen Abu Garcian Bronco -umpikelani kiskoisi helposti kaksikiloisen kumivonkaleen ylös pahvilaatikosta tanssimaan lumoavaa käärmetanssiaan, kunhan vain vähän jaksaisi kammesta vääntää ja kelata. Olihan sillä Broncollani kuitenkin vedetty ainakin kaksi vahvasti alamittaista ahventa Nilakkajärvestä. Se oli joskus yhdeksänkymmentäluvun alussa ennen näitä julmetun hippivuosiani.

Siinä toivossa ja vahvassa uskossa, että homma toimisi kuin rasvattu kiinnitimme Graphite Ultralite -vavan takapään mikkitelineeseeni ja vavan toisen pään lavan kattorakenteisiin vain temppuillaksemme miltei hermoraunioksi asti alati karkaavan siiman kanssa. Lopulta saimme koko hirvittävän virityksen valmiiksi.

Kun lopulta Tuomas alkoi luritella enemmän tai vähemmän intialaista skaalaa & ruokaa -kappaleen soolokohdassa, tuli aika kiskoa käärme laatikosta. Kelasin ja kelasin, mutta käärme oli aivan haluton. Tämäkin stuntti oli kokeiltu bändikämpällä ainakin kolme kertaa ennen todellista koitosta, eikä mitään ongelmia ollut. Mutta emme me mainettamme tulisena liveryhmänä ole ihan tyhjästä saaneet. Kiskoin kumilieron esiin raa'alla lihasvoimalla. Taisi olla vähän adrenaliinia liikkeellä, kun parikiloinen liero pjingpjongahti ihan vahingossa ilmaan levitoimaan ja mätkähti vielä enemmän vahingossa pientä Negative-fania naamatauluun. Sen koommin Juho nappasi käärmeen ja nakkasi hevon vittuun siitä heilumasta. Ja täten kun umpipaskan askartelukerhomme edesottamuksista oltiin kerran viimeinkin päästy, oli tullut aika rasvata lanteet ja pistää rokki soimaan.

Uusista kappaleistamme yksi jyrähtävimmistä nimeltään Sata rikki päräytettiin ilmoille. Tässä vaiheessa uunituore miksaajamme Ville "Vallilan Timbaland" Liukkonenkin pääsi tavaramerkkinsä pariin. Timballa kun on ollut tapana hoidella subwoofer pois päiviltä tavalla tai toisella. Nyt käräytettiin sulake. Näppärästi vika paikallistui parissa minuutissa ja taas jyrähti. Jotta kaikki tavaramerkit saataisiin hoideltua alta pois, piti minun lähtemäni pikkuruiselle amok-juoksulle. Samallahan tuli sitten hoideltua päivän kuntoilut, sillä faktahan on se, että olen päässyt huolestuttavasti plösähtämään.

Ihan varma en kuitenkaan ole siitä, huolehtiko Tuomas omasta tavaramerkistään, joka on trademarkeistamme ehkä se ensimmäinen ja siksi kiistattomin. Tuomas-sedällä kun on ollut paha tapa hyppiä niin vimmatusti, että housutkin tippuvat pois päältä. Vaan kun en tahdo muistaa, oliko Tuopilla pöksyjä jalassa alkujankaan. Sen sijaan siitä olen varma, että Juho piiskasi varmaan koko eturivin sokeaksi hilseisellä heviletillään ja rumpupatteriston takana tasainen puusälevuori kasvoi kapuloiden naksuessa varmassa otteessa päin ahnaasti värähteleviä kalvoja.

Settimme jälkeen korvissa soi, sillä koko keikan aikana ei löytynyt sopivaa tapaa elää tulehtuneen oikean korvani kanssa. Ilman tulppia sattui aivan perkeleesti ja tulppien kanssa ei kuullut yksinkertaisesti yhtään mitään. Vali vini vici. Olin kuitenkin loppujen lopuksi vain ja ainoastaan iloinen. Ainakin minulla oli hauskaa, varmasti hauskempaa kuin soittoomme läpeensä kyllästyneillä eturivin Negative-faneilla, joiden kanssa pidin jossain vaiheessa hyvin viatonta silmäpeliä.

Ja mitäs sitten tapahtui? Nappasin pari Magnersia ja lähdin fiilistelemään mushiikkia. Riemukseni huomasin, että Negativen basistilla oli paljon muhkeampi soundi kuin olisin ikinä uskonutkaan. Tukeva A#-virekin antoi kummasti ryhtiä bändille, joka oli kaiken kaikkiaan positiivinen yllätys. Vaikka kyllä sitä noilla meriiteillä pitääkin olla jo aika rautaisessa livekunnossa. Minulle aivan uusi tuttavuus Kosmikud oli myös helkkarin kova, ehkä kaikkein kovin. Ja mitkä välispiikit?! Yhtyeen loistava kappale Pulmad ja matused perinteikkään slaavilaisine kertosäkeineen on soinut lauantaista asti päässäni koko ajan. Pitää varmaan mennä levykaupan kautta kalmistoon.

Pari olutta ja vielä pari Magnersia myöhemmin tunnelma alkoi lopulta löytyä. Juuri parahiksi Maj Karman keikalle. Sain ilokseni kuulla, että rymyremmimme neljä jäsentä oli daivannut lavalta Maj Karman vielä roudaillessa kamojaan autuaan tietämättömänä odottavan yleisön niskaan. En tietenkään voi olla varma, mutta veikkaan, että mukana ollut Tuomas teki tempun niin sanotusti just for kicks. Itse päätin ainakin hieman hypähdellä Maj Karman soitellessa. Eräs tyttö ei siitä ilahtunut vaan melkein toimitti minut homojen taivaaseen. Siitä masentuneena vetäydyin hetkeksi jonnekin metsään. Ajattelin viipyä siellä niin kauan, että sijoiltani nousisi kaunis häpeän puu, mutta jossain vaiheessa lankeemus kävi ylpeyden edelle ja menin takaisin katsomaan keikkaa.

Ja kas, Timbaland houkutteli minut eturiviin. Meno yltyi hiljakseen melko hurjaksi. Joltain hahmolta repesi kokonainen keissi kaljaa jalkoihin tallottavaksi. Nappailin niitä maasta kahmalokaupalla ja yritin tarjota niitä takaisin, mutta jostain syytä rikkoontuneet tölkit täynnä mutavellihiekkakaljaa eivät enää kiinnostaneet. Itse olin siinä vaiheessa iltaa, että kaikki meni alas, joten muutamat hiekkahippuset eivät häirinneet tippaakaan. Sitä paitsi pari viikkoa sitten Salossa söimme iltapalaksi hiekkakakkuja, joten kokemustakin asiasta löytyi.

Hiekkakaljan voimin nousin kuin Feeniks-lintu takasin juhlahumun huipulle. Maj Karma kuulosti paremmalta kuin koskaan. Hypähtelin riemuissani. Surulliseksi yllätyksekseni huomasin, että sama tyttö, joka aiemmin jo jakoi mehevät parit litsarit poskipäihini oli ilmestynyt nyt jo aivan eturiviin. Tyttö tunnisti minut välittömästi ja kielsi minua välittömästi hyppimästä.

Kirottu olkoon tämä jättimäinen paska läski kuvottava ruumiini, joka aiheuttaa vaan tuhoa, jos yritän vähän kerrankin irroitella. Kirottu olkoon suuri kokoni, joka herättää vain pelkoa. Kirottu olkoon mittani, joka minut velvoittaa aina vähän jarruttelemaan, ettei kenellekään käy mitään.

Jotenkin minua silti alkoi ärsyttämään tuon tytön asenne. Eturivissä sattuu ja tapahtuu aina kaikenlaista. Tottakai sielläkin pitää pitää huolta ihmisistä ja katsoa toisten perään. Jos joku kaatuu, hänet kiskotaan ylös. Se on sanomattakin selvää. Rock-keikoilla on (yleensä) sellaista solidaarista väkivaltaa. Ei ketään ole tarkoitus satuttaa. Fuck me if I'm wrong, mutta mielestäni siihen rokkitouhuun kuuluu semmoinen primitiivinen sotatanssi siinä lavan edustalla. Jos haluaa ottaa rauhallisemmin, voi itse mennä kauemmas. Yleensä menen itse vähän kauemmas, ettei kenellekään vaan kävisi mitään.

Kuitenkin tyttönen alkoi pitämään luentoa minulle siitä, että keikkaa pitää katsoa rauhassa. Lupauduin varomaan, etten töni tyttöä ja olemaan kaupan päälle vielä satakiloisena lihamuurina pahimman moshpitin ja neitokaisen välillä. Mutta eihän se tietenkään riittänyt. Tyttöä kun ärsytti lähtökohtaisesti kovasti jo se idea, että joku hyppii tai liikkuu. Sanaharkkahan siitä syntyi. Tyttö lupautui jakamaan jälleen kerran litsareita, jos vielä hypin. Ja minähän hypin - posket punaisena. ...And I used to be such a nice guy.

Keikan jälkeen kuulin, että muillakin - tutuilla ja tuntemattomilla - oli ollut samantapaisia ongelmia saman tytön kanssa. Rauhaarakastava zeniläinen maailmankatsomukseni joutui hetkeksi romukoppaan. Manasin, että tuollainen tapaus joutaisi jäädä kotiinsa kuuntelemaan levyjä.

Vaan siinä vaiheessa vapaaehtoiseksi järjestysmieheksi värväytynyt Punkaharjun kovin kirvesmies tuli poistamaan minut alueelta, sillä eihän minunkaan mielestäni olisi kivaa, jos joku potkisi minua päähän. Se on kyllä totta. En minä siitä pitäisi. Silti tuntui vähän hassulta, sillä kaksikymmentäkuusivuotisen taipaleeni aikana en ole ketään potkaissut, en ikinä. Ja päähän? Siihenhän voi kai kuolla. Vittu enhän minä uskalla edes puolustautua, jos joku käy kimppuuni, niin nyt olin muka hakannut jonkun. Hermot menee. Tuollainen syytös on pahimmanlaatuinen attentaatti. Hyökkäys koko saatanan vitun elämänkatsomustani vastaan. Otan aina paljon mieluummin turpaan kun lyön ketään. Kaikkein mieluiten lähden aina pois. Nytkin oli varmaan parasta vain lähteä. Häivyin hevon kuuseen tosi vihaisena.

Siinä vaiheessa hyvä ystävämme ja ennen kaikkea roudarimme "Herttoniemen Dr. Phil" Seppo Juhani Seittenranta astui kuvioon mukaan. Olin jo aivan varma, etten palaisi tuolle kirotulle niemelle juhlimaan sekunniksikaan, vaikka minulla oli ollut helvetin hauskaa tuohon ikävään välikohtaukseen asti. Olen aika ylpeä luonne. En niinkään kulje nokka pystyssä kehuskelemassa itseäni, mutta sitä en kestä tippaakaan, jos minua syytetään jostain, joka sotii kaikkia arvojani vastaan. En vain osaa käsitellä sitä. Sepeliuksen veikkaus oli, että järjestysmies oli vain nähnyt vihreän irokeesini ja nuo pari säälittävää niittiä naamassani ja koska Punkaharjulla ei moiseen olla totuttu, olin järkkärin ahdasmielisessä maailmassa heti karmea vandaali. Kieltämättä syyllistyimme ihan vastaavanlaiseen ahdasmielisyyteen, mutta jotenkin se huvitti ja piristi minua. Punkaharjun kovin kirvesmies? On siinäkin ukko.

Silti oloni oli vielä turhautunut. En halua olla mikään vitun maalitaulu. Tunteen palossa julistin, että kotopuoleen päästyäni leikkaan lettini ja revin niitit vittuun, mutta katsellaan nyt kuitenkin vielä. Joka tapauksessa palasin alueelle ja otollisesti Jukkapoika ja Tiskipekka aloittivat siinä vaiheessa letkeän setin, joka sulatti viimeisenkin ikävän tunteen mädästä sielustani. Enkä edes pidä reggaesta. Tällä kertaa tuhti annos hyväntuulista ja sanomaltaan oikeamielistä reggaeta oli kuitenkin juuri se, mitä tarvitsin.

Kuriositeettina todettakoon, että Jukkapojan keikan aikana syntyi ainoa oikeasti väkivaltainen tappelu, jonka koko festivaaleilla näin. Miten kukaan voi tapella sellaisen musiikin aikana? Olin itse jo niin seestyneessä ja maailmaasyleilevässä tilassa, että meinasin mennä riitapukareiden väliin puhumaan rauhasta ja rakkaudesta, mutta sitten tajusin, ettei se ole ehkä kuitenkaan hyvä idea. Punkaharjulaisen mielessä olin kuitenkin jo väkivallan ruumiillistuma. Sitä paitsi järjestysmiehet syöksyivät tappelun tuoksinaan kiitettävällä nopeudella, ja pian koko kärhämä oli etäinen muisto vain.

Kaiken kaikkeaan Karmarock oli kaikista ikävistä välikohtauksista helvetin hauska festivaali ja yksi kesäni kohokohdista. Järjestelyt toimivat aivan saatanan hyvin. Tärkeintä festivaaleissa kuitenkin on tunnelma, ja vaikka tämä piskuinen raporttini keskittyykin ainoastaan erilaisiin kärhämiin, oli Karmarockissa tunnelma lämmin ja mukava. Kyllä ne siellä Satakunnassa osaa, perskeles!